Hip hop on Suomessa suositumpaa kuin koskaan. Mutta missä vaiheessa artistit uskaltavat haastaa kuulijoita enemmän ja poiketa siitä soundista, joka on suosittua?
Suomalainen rap ja hip hop ovat viimeisen kymmenen vuoden ajan nauttineet valtavirtamusiikin asemaa. Kyseinen pitkään marginaalissa viipynyt musiikkityyli oli pitkään maassamme pienten piirien pyörittämää ja ylläpitämää. Mutta kun ilmiöt, kuten JVG ja Cheek, nousivat koko kansan huulille, tapahtui kotimaisessa populaarimusiikissa suorastaan hip hop -herääminen. Räppäreistä tuli uusia rocktähtiä kotimaisessa mediassa ja festivaalien suurimmilla lavoilla. Suomiräpin nousu ei ole sattumaa, vaan se kertoo muutoksesta musiikkimaailmassa, haastaen perinteiset popmusiikin kaavat ja avaamalla tilaa monimuotoisemmalle ilmaisulle.
Suomirap näkyy kaikkialla. Hassan Maikalia kuullaan Jenkki-purukumin mainoksissa tulkitsemassa ikonista tunnuskappaletta, Etta on saanut oman aamiaispaketin R-Kioskilla ja Käärijä häärii ties minkä tuotteen somemainostajana. Räppäreiden käyttö mainoksissa ja viestinnässä tavoittaa erityisesti nuoret, mutta sen lisäksi myös mummot ja vaarit saattavat nauttia vaikkapa Elastisen musiikista. Siinä vaiheessa kun kaikki suomalaiset vauvasta vanhukseen kuuntelevat samaa tyylilajia, voidaan puhua suuresta menestyksestä Suomessa. Sellaista vaikutusta ei voi olla sivuuttamatta, joten ei ole ihme, että useat pop-artistit ovat ottaneet räppäreitä keikoilleen lämmittelijöiksi sekä ammentaneet vaikutteita omiin kappaleisiinsa ja ottaneet räppäreitä fiittaamaan kappaleisiinsa.
Suomiräpin vaikutus popmusiikkiin ei siis ole pelkästään musiikillista laatua, vaan se on myös yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö. Se on antanut äänen uusille sukupolville, tarjonnut vaihtoehtoja perinteiselle popmusiikille ja muuttanut käsityksiä siitä, millainen musiikki puhuttelee ihmisiä. Juuri hip hop tuntuu tarjonneen alustan inklusiivisuuden sanoman levittämiselle ja marginaalisten äänten esille nostamiselle. Bämän ja Matriarkaatin kaltaiset ilmiöt tuntuvat ainakin toistaiseksi puuttuvan muista tyyleistä, ja populaarimusiikin kenttä on saanut sellaista väriä, jota ei ollut juuri näkyvissä aikaisemmin.
On kuitenkin vaarana, että liiallinen suomirap-saturaatio julkaistussa musiikissa saa aikaan ähkyn, josta on vaikeaa enää toipua. Kun suomirap irtautuu liikaa tyylin juurista ja antautuu liikaa suurten levy-yhtiöiden painostukseen, voi lopputuloksena olla musiikin terän tylsistyminen. Mikäli jokainen Spotifyn uutuuskattauksesta peräkkäin soiva hip hop -kappale kuulostaa samalta, saattaa kuulijoiden kiinnostus hiipua.
Suomesta ei ainakaan toistaiseksi juuri löydy hirveästi vastinetta Danny Brownin, Jpegmafian, Death Gripsin, Clippingin tai Injury Reserven kaltaisille tekijöille, joiden musiikki on suosittua siitäkin huolimatta, että ne poikkeavat tavallisesta poprap-kaavasta. Pelkäävätkö suomalaiset räppärit liikaa valtavirtastatuksensa menettämistä, mikäli he lähtevätkin kikkailemaan? Katoaako mahdollisuus Vain Elämää -pöytään kutsumisesta mikäli biitit eivät olekaan suoraviivaisia ja kertosäkeissä ei ole melodista laulua? Eikö kokeellisuus saattaisi sittenkin lisätä kuulijoiden mielenkiintoa?
Jokainen suosittu tyylilaji on tuomittu historiallisten esimerkkien mukaan vajoamaan takaisin marginaaliin, mikäli se menettää tanssittavuutensa ja helposti lähestyttävän ulkokuorensa. Niin on käynyt taidemusiikille sen siirtyessä tanssin säestämisestä kohti säveltäjien suurempaa vapautta hyödyntää dissonanssia ja monimutkaista rytmiikkaa, ja niin on käynyt jazzille big bandien soittaman tanssisalimusiikin vaihtuessa suorituskeskeiseen ja kipakkaan beboppiin. Mutta mielestäni hip hop on siitä erityinen tyylilaji, että jopa Kanye Westin ja Travis Scottin kaltaiset megatähdet ovat voineet ottaa taiteellisia vapauksia kappaleissaan ja rikkoa ihmisten odotuksia.
Kukaan tuskin tietää, mitä suomiräpille kuuluu kymmenen vuoden kuluttua. Itse ainakin toivon, että se kukkii myös valtavirran ulkopuolella ja sallii myös erilaisten hedelmien kasvaa.
