Suomi soimaan -albumi nostaa Vestan suomalaisen popmusiikkitaivaan kirkkaaksi tähdeksi runsain hitein ja rohkein kokeiluin.
Vesta
SUOMI SOIMAAN
Warner Music Finland & Etenee Records
Omaäänistä suomipoppia esittävä Vesta julkaisi kolmannen albuminsa. Ensimmäisellä levyllään kriitikoiden suosikiksi noussut artisti on tullut suurelle yleisölle tutuksi myös viimeisimmältä Vain elämää -kaudelta. Suomi soimaan on sekalainen kokoelma hittejä, pop-oopperoita ja hassuttelua, ja se onnistuu laittamaan Suomen soimaan.
”Mä tähtään vielä kerran korkeelle”, aloittaa Vesta albumin nimikkobiisinä toimivan avausraidan. Kappaleessa kuuluu kasvavan artistin halu ja intohimo musiikin tekemiseen herkkyyttä unohtamatta. Vesta on julkisesti kertonut toisen levyn julkaisuun liittyvistä paineista, ja tässä kontekstissa avausbiisi tuntuukin liikuttavan henkilökohtaiselta. Pop-kaavasta etäälle asettuva kappale on dynamiikaltaan vaihteleva ja se kipuaa kukoistukseensa majesteettisin jousin. Albumin tuotannosta vastaa Jori Roosberg, jonka kanssa yhteistyössä syntyi aikoinaan myös debyyttilevy Lohtulauseita (2018). Viimeiset säkeet tiivistävät hyvin, mistä monitahoisessa albumissa on kyse: ”Tahdon vain sukeltaa tuhansiin järviin ja saada Suomi soimaan.”
Suomi laitetaan soimaan radiosoittoon loistavasti soveltuvilla hiteillä, joista iskevimmäksi kohoaa nimensä mukaisesti Helmi. Yksinkertainen rytmi ja kolea synasaundi laittavat pään nyökkäämään väkisinkin. Nykymusiikille keskeisin hittimittari, änkyttävä kertosäe, löytyy ja toimii loistavasti. Rytmi huumaa mukaansa ja haikea lyriikka osuu kuin Amorin nuoli: ”Etsi mut uudestaan, asenna mut takas sun sydämeen”. Kliseinen rakkaudenkaipuu, Vestan äänen hunaja ja pimeässä kimalteleva bilebiitti luovat koukuttavan yhdistelmän. Biisi tekee mieli kuunnella heti toistamiseen.
Myös ennakkosingleinä julkaistut kappaleet Rakastut muihin tyttöihin, Tilaisuus teki varkaan ja Annatko pusun ovat oivallisia pop-kipaleita radiosoittoon. Rakastut muihin tyttöihin muistuttaa äänimaailmaltaan Vestan ensimmäisiin hitteihin lukeutunutta Sun katu –kappaletta. Sentimentaalinen lyriikka on korniudessaan jopa tyylikästä, ja Vestan naukuva ääni maalaa kuvaa mustavalkofilmin femme fatalesta. Menneen maailman savuisen klubin tunnelmassa pysyttelisi mielellään pidempäänkin.
Tilaisuus teki varkaan ja Annatko pusun valottavat Vestasta uutta puolta. Ilkikurisuudestaan huolimatta kappaleen Tilaisuus teki varkaan lyriikka on kypsempää kuin artistin aiemmilla julkaisuilla, ja myös laulajan äänestä kuuluu kokemus. Ammattimaisuuteen yhdistyy onnistuneesti ilo ja kepeys. Kappaleen tuotannosta ja sävellyksestä vastaa muusta albumista poiketen Vestan kanssa Aleksanteri Hulkko. Renkutus on päähän soimaan jäävää sorttia, ja kappaleen voisi kuvitella monen kokeneemmankin artistin, esimerkiksi Chisun tai jopa Kaija Koon, esittämäksi. Annatko pusun on puolestaan tyylipuhdasta dream poppia ja laittaa kauniisti sanoiksi kahden erillisen ihmisen aikuista, vakiintunutta suhdetta.
Hieman ohi maalin menevät hassutteleva Ilmassa on taikaa ja kokeellinen Petturi. Murteella leikittelevä Ilmassa on taikaa jää toki päähän rallatuksena, mutta on kappaleena turhan helppo. Roosbergin ja Vestan työtä täydentää laulun sävellyksessä ja sanoituksessa Aaro Airola. A cappellana alkava Petturi tuo mieleen Fiona Applen mainion Fetch the Bolt Cutters –levyn (2020), mutta jää huomattavasti sen tasosta. Mukana kappaletta sanoittamassa on ollut Kauko Helovirta. Vestan upea ääni on ansaitusti pääroolissa ja biisin parasta antia.
Tuhansiin järviin sukelletaan myös erityisen onnistunein kokeilevin keinoin. Suomalaisuuden teemoissa ja maisemissa soivat avausbiisin lisäksi intertekstuaalinen Hei Suomi –kollaasi ja mantraa muistuttava hymni Soi laulu. Yhdessä Jori Roosberg ja Vesta loihtivat niistä taideteoksia.
Soi laulu viittaa melankoliseen isänmaallisen suomi-iskelmän perinteeseen nimessään ja lyriikkansa murheellisuudessa. ”Mun Suomi kaataa puunsa silmänkantamattomiin, nään junan ikkunasta kuinka kulta myydään sellutehtaisiin” osuu kipeässä tarkkuudessaan kuulijan omatuntoon. Kappaleen ovat sanoittaneet Einari Vuorela, Hanni Autere ja Vesta, ja sävellyksestä vastaavat Vestan ja Autereen lisäksi Jori Roosberg, Matti Ahopelto ja Toni Edelmann. Lohduttomuus kääntyy hienosti aukeavassa laulussa soimaan myös onnellisina nuotteina, kun Vesta puhuu puille mielensä murheet. ”Mä jäin metsään kii” toistuu metaforana ja toisaalta konkreettisena luonnonsuojeluna. Kuulokuva samalla sekä upottaa että kelluttaa lumoten kuuntelijan.
Hei Suomi tuntuu albumin pääteokselta. Äänimaailma toteuttaa draamankaarta upeasti: lintujen viserryksestä edetään äänikirjan tapaan luettuihin sotamuistelmiin, synkkyyttä henkiviin tummiin, kohtalokkaisiin jousiin, Vestan lauluun jossa vaikertaen pyydetään olemaan kylvämättä vihaa, ja lopulta voimistuvaan marssirytmiin. Kappaleen kruunaa Kalervo Hämäläisen klassikon Veteraanin iltahuudon lainaaminen. Laulun tunnelataus kasvattaa sen itseään suuremmaksi ja viimeistään lopussa tirahtaa silmäkulmaan kyynel. Historialle ja edeltäville taiteilijoille kunnioittavasti kumartavan kappaleen voisi kuvitella jopa soivan itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. ”Himmetä ei muistot koskaan saa”, ja siitä pitää Vesta osaltaan huolen.
Jori Roosbergin kädenjälki kuuluu levyllä vahvasti erityisesti progressiiviselta rockilta kuulostavassa kappaleessa Vestangel ja albumin lopettavassa hissibiisissä Fine dine. Vestangel tuo sekä nimellään että toteutuksellaan mieleen ensimmäisen levyn ilahduttavan raskaan Vestallica-kappaleen. Biisi sulattaa sisäänsä vähän kaikkea: se muistuttaa hetkittäin räppiä ja paikoitellen PMMP:n kokeellisia, tuntemattomammiksi jääneitä viisuja kuten Kohkausrock. Outoudestaan huolimatta laulu yhdistyy levyn teemaan ja kyselee aseistariisuvasti ”mun kotimaa jos alkaa sotimaan, niin minne mä meen, minne mun naapurit menee”. Vestangelissa ikään kuin tiivistyy moneen suuntaan soiva, sekavakin albumi.
Fine dine taas toimii aivan toisella tavalla. Ensinnäkin se vastaa jo tunnetuksi tulleesta Rakastut muihin tyttöihin –kappaleesta päähän jääneeseen toteamukseen ”fine dine ja it’s alright”. ”Luulen että suruun kuolen, mutta sitten lähdenkin ulos”, kommentoi Vesta aiempaa melodramaattisuuttaan. Teknobiitti on yllättävä. Se tuo mieleen lomakohteiden ravintoloissa soivat jazzahtavat sovitukset hittikimaroista. ”Hitikäs trendilista, Vesta saa rauhassa syödä” tukee mielikuvaa ja kuvastaa samalla kappaleen itseironiaa. Vaikka teknoa vähiten Vestan levyltä odotti, se muotoutuu sopivaksi tavaksi lopettaa monitahoinen, paikoin vakavakin levy: hyväntuulinen poljento jättää odottamaan, mitä Vesta mahtaa seuraavaksi keksiä.
Vaikka identiteetti on popmusiikissa peruskauraa, tuntuu Vestan albumia leimaava suomalaisuuden teema yllättävältä. Sotien mielettömyyden ja isänmaan kunnioituksen ristiriitainen pyörre onnistuu kuvaamaan aikaa, jossa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Raskaiden aiheiden käsittelystä huolimatta hittien voitelema levy jättää toiveikkaan olon. Albumi on musiikillisesti ja teemoiltaan sillisalaatti, mutta siitä välittyy artistin intohimo ja musiikin tekemisen ilo. Tinkimättömyys kuuluu kokeellisessa runsaudessa ja toisaalta söpöilevissä, lapsekkaissakin kappaleissa.
Paikoittaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta albumi väistää naiiviuden ja piirtää kuvaa aikuiseksi kasvavasta, kypsyvästä artistista. Kuuntelukokemuksena Suomi soimaan on nautinnollinen, ja artistin toiveen mukaisesti sitä on helppo kuvitella laulettavan kesän festareilla yhteen ääneen. Vesta lunastaa levyllä vahvasti oman paikkansa suomalaisen pop-musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä.