Perinteiset selviytymistarinat ovat tylsiä, ja siksi kolmen ensimmäisen UMK-biisin tapa käsitellä mielenterveysongelmia aaltoilevina prosesseina luo toivoa, kirjoittaa Catharina Herlin Klangin kuukauden kolumnissa.
Kaikkien seitsemän UMK-kilpailijan kappaleista on nyt julkaistu kolme. Cyan Kicksin Dancing With Demons ilmestyi ensimmäisenä, sen jälkeen vuorossa oli Sexmanen Mania ja tänään maanantaina ilmestyi Sara Siipolan Paskana.
Vaikka jokaisessa kappaleessa on tyypillisiä euroviisumaisia elementtejä, kuten suuria kertosäkeitä ja dramaattisia elkeitä, kiinnitin huomiota yhteen poikkeukselliseen seikkaan: jokainen biisi käsittelee tavalla tai toisella mielen haasteita. Sexmane normalisoi maanisesti poukkoilevaa mieltä ja tunnetta siitä, ettei ”hulluuksissaan” oikein istu ympäröivään maailmaan. Cyan Kicks käsittelee niitä puolia, joita ihminen usein häpeää itsessään, ja Sara Siipolan kappaleessa keskiössä on keskeneräinen suruprosessi ja lupa olla rikki.
Mielenterveyshaasteet eivät ole tämän kilpailun kontekstissa kovinkaan tavanomaisia teemoja. Viime vuonna Euroviisuissa toiselle sijalle sijoittuneen Käärijän tässä vaiheessa legendaksi muodostunut Cha Cha Cha esimerkiksi oli äärimmäinen bilebiisi, jonka olen nähnyt villitsevän niin taaperoita kuin isovanhempieni ikäisiä ihmisiä.
Kaikissa kolmessa nyt julkaistussa UMK-biisissä näkyy selkeä kontrolloimattomuus, kun omaa villiä mieltään ei voikaan tunkea nättiin pakettiin ja solmia rusettia ympärille. Kyvyttömyys hallita itseään voi totta kai pelottaa ja ahdistaa, sillä ihminen haluaa yhteisöllisenä eläimenä kuulua joukkoon ja osata käyttäytyä kuten on ”normaalia”.
Normaalin käsite perustuu kuitenkin sille, mitä näemme ympärillämme. Jos ihaillut artistit UMK-tasolla näyttävät, että on täysin ok kamppailla oman mielensä kanssa, se murentaa jälleen vähän lisää mielenterveysongelmiin tyypillisesti liitettyä stigmaa. Kun Sexmane laulaa ”Must tuntuu et mä sekoon, lääkitys ei tehoo”, ehkä joku lääkitystään salaillut uskaltaa ensimmäistä kertaa puhua asiasta kavereilleen. Kun Sara Siipola vetoaa biisissään ”Ettekste nää, mä oon paskana?”, ehkä joku antaa itselleen armoa surunsa keskellä ja hyväksyy sen, että menetyksen jälkeen normaaliin arkeen palaaminen ei yksinkertaisesti onnistu.
Kaikissa kolmessa biisissä erityisen rohkaisevaa onkin se, että niistä puuttuu se tyypillinen voimaantumisen positio, josta käsin ihmiset usein puhuvat mielenterveyshaasteistaan. Harvemmin ihminen haluaa tulla nähdyksi pimeimmillään ja sekavimmillaan, ja siksi turvallisempi vaihtoehto on avautua muille vasta sitten kun ihminen on ikään kuin selviytynyt. Perinteiset selviytymistarinat ovat mielestäni kuitenkin tylsiä, sillä ne pelaavat suoraan yksilön menestystä korostavan yhteiskuntamme velvoittavaan narratiiviin siitä, että hyvä ihminen on vahva, itsenäinen ja pystyvä.
Itse ajattelen niin, että siisteimmät tyypit ovat haavoittuvaisia, keskeneräisiä ja vilpittömästi paskana silloin kun ovat. Se on inhimillistä. Se on normaalia.
Siksi se voi vähän paradoksaalisestikin luoda toivoa, että biiseissä ei pakonomaisesti pyritä voimaan hyvin. Cyan Kicksin kappaleessa tämä näkyy erityisen selkeästi, sillä siinä on kaikista kolmesta biisistä eniten fantasianomaisia elementtejä, joissa valta on luovutettu kokonaan mielen varjoisalle puolelle. Biisin tarinassa se luo totaalisen vapauden, jonka turvin tanssitaan villisti demoneiden kanssa.
Sexmanen Mania on tällä hetkellä Suomen Spotifyn neljänneksi suosituin kappale. Kun selaan listaa hetken, tajuan, että top kympissä on peräti kaksi biisiä Hugolta, ja myös yksi Ahdilta, jossa Hugo feattaa. Ylen tuoreessa haastattelussa 20-vuotias rap-taustainen Hugo sanoi, että haluaa musiikissaan jakaa tunteitaan ja viestiä kuulijoille, että avautumisessa ei ole mitään väärää. ”Se on kova äijä, joka uskaltaa oikeasti puhua siitä, miten tuntee”, hän sanoi Ylelle.
Näin reippaasti päälle kolmekymppisenä tunnen sydämeni täyttyvän ilosta ja ylpeydestä tuon lauseen kohdalla. Jos tämä on suunta, johon olemme ihmisinä menossa, olen toiveikas tulevien sukupolvien puolesta, sillä mikään ei riko ihmistä niin kuin tunteiden tukahduttaminen. Ehkä niin tarvitsee yhä vähenevissä määrin tehdä.
