Julma Henrin Polaris on pitkä ja raskas tutkielma mieheksi kasvamisesta lama-ajan Suomessa. Synkkä äänimaailma tukee teemoja, mutta kunnianhimoinen kokonaisuus uuvuttaa kuuntelijaa.
Julma-Henri
P O L A R I S
Mörssi Records
Julma Henri on julkaissut 12. albuminsa P O L A R I S. Levyllä kuuluu Henrille omaleimaista vihaista tilitystä, mutta myös toivoa ja herkkyyttä. Teoksen on tuottanut Nuori Derrick. Yhteiskunnallisesti merkittävä teos ontuu harmillisesti lyyrisessä ja musiikillisessa ilmaisussaan.
Teemaltaan levy on tärkeä. Kappaleiden aiheet pyörivät mieheksi kasvamisen ympärillä käsitellen niin henkilökohtaisia kuin rakenteellisiakin haasteita. Viime syksyisen EP:n nimikkokappale S I N I N E N sanoittaa poikien kohtaamia odotuksia: ”mies ei tanssi, mies ei laula, mies ei tunne, mies ei puhu, mies on uhka, mies ei kohtaa”. Lyriikka on surullisen totta suomalaisessa miehuuden kulttuurissa.
P O L A R I S rakentuu pitkälti S I N I N E N -EP:n pohjalle. Puolet kappaleista on julkaistu ennakkoon joko viime syksynä tai sen jälkeen singleinä. Albumin kerrottiin toki etukäteen olevan jatkoa EP:lle, mutta uusi materiaali jättää toivomisen varaa. Lupaavimmin päähän jäävät soimaan raskaiden biittien kannattelemat P A S K A K A U P U N K I sekä S Ä E T O O M I E S.
P A S K A K A U P U N K I muistuttaa alkuaikojen Henriä. Kertosäkeistö tarttuu, ja on helppo kuvitella yleisön laulavan keikalla mukana. ”Baari perjantaina, baari lauantaina, baari sunnuntaina hautajaisten kautta” tuo mieleen ensimmäisen Syrjäytyneiden kokoonpanolla julkaistun albumin. Levyn suunniteltuun draamankaareen biisi osuukin hyvin sijoittuessaan sen alkupuolelle.
S Ä E T O O M I E S on myös tarttuva. Rytmiin kokonaan oman tasonsa tekee oululaista murretta hyödyntävä, jankuttava kertosäe: ”sä et oo mies jos sulla ei oo rahhaa, rahhaa, rahhaa, rahhaa, rahhaa”. Kertosäkeen imua lisää aiheeseen sopivasti sämplätty kassakoneen kilinä. Lyriikka on aggressiivisen inhorealistista, jopa provosoivaa. Vaikka provokaatiota voi kritisoida huomion tavoitteluksi, on Henrillä harvinainen taito käyttää sitä omiin tarkoitusperiinsä.
”Lyö läpi ikkunoista, vuoda kuiviin valtimoista, oksenna kylkiluita poikki”, räppää Henri A M Y G D A L A:ssa. Lyriikka on tässäkin kappaleessa puistattavan aggressiivista. Biisissä kuullaan Henrin parasta räppäämistä tällä levyllä: nopea flow uhkuu vihaa ja voimaa. Vihan voimalla kulkeva lyriikka sopii miehen suuhun.
Toisenlaista tunnelmaa henkivinä onnistumisina albumilta on mainittava maagisia mielikuvia herättävät L I E M E N L A I A S T ja T U N T E M A T O N. Jälkimmäinen kuulostaa vastaukselta ensimmäiseen. ”Liemenlaiasta, tieni taion taas, uutan uutta, lihoista luista”, loitsii ensimmäisen alkusoinnuilla keinuva lyriikka. Siinä kuuluu pohjoisen perimä ja suomalaiset juuret. Loitsimisen tuntua tukevat syvät bassorumpuöverit.
Loitsimiseen vastaa levyn loppupuolella Gáva-Áslat Lauran tähdittämä T U N T E M A T O N. Muuhun levyyn verraten äänimaailma on epätyypillisen harras, ja saa Lauran kauniiseen lauluun yhdistettynä aikaan jopa uskonnollisia mielleyhtymiä. Henri puhuttelee kuulijaa antautumaan: ”jätä pois kuori, jätä pois luuri, jätä pois muovi”. Vapahdus sanojen tuolla puolen konkretisoituu Lauran laulussa siksikin, että se on saamea osaamattomalle ymmärtämätöntä. Lyriikassa Henri kertoo elämästään seitsemän vuoden syklien kautta. Levyltä olisi voinut jättää paljon poiskin, sillä näissä sykleissä tulee ilmi oleellinen.
S U S I, S A I V O ja S I N N I ovat biisejä, joita ilman levy toimisi paremmin. Vaikka jokainen kappale sisältää asiaa, on räppääminen välillä luokattoman huonoa. Ehkä se ei räppiä yritä ollakaan. Kirjoittamisessa ja taiteessa ylipäätään pitäisi silti tunnistaa, mitä jättää pois. Tiiviimmässä kokonaisuudessa jännite säilyisi selkeämmin.
Paikoitellen P O L A R I S muistuttaa Julma Henrin takavuosien Psykoterapia-julkaisua. Levy oli musiikillisesti hirveää kuunneltavaa, vaikka lyriikka olikin nimensä mukaisesti terapiaa. Henri on sittemmin kertonut julkisesti syistä tehdä kyseinen albumi, joka toimi myös päättötyönä sosionomiopinnoissa. Herää kysymys, onko P O L A R I S yhtä lailla sosiaalipoliittinen projekti ennemmin kuin musiikillinen teos.
Vaikka levylle mahtuu muutama herättelevä yllätys, on albumi aivan liian pitkä niiden kannatella. Jotenkuten mukana kelluvat kohtalaiset kappaleet S U P E R S T A R ja Talonpoika Lallin feattaama M A A I L M A N R E U N A L T A. Jälkimmäisessä toimii Henrin melodinen laulu kertosäkeistössä sekä suoraan sanoitettu pohjoinen näkökulma.
S U P E R S T A R kuulostaa päihderiippuvaisen väsyneeltä ja harhaiselta yritykseltä nousuihin, joihin ei enää koskaan kunnolla päästä. Sen sielullista tyhjyyttä sanallistaa kappaleen nimeksikin kivunnut ”Superstar” viitaten Adidaksen tunnettuihin kenkiin. Lyriikka kuvaa ihan ketterästikin superstar-metaforien kautta surullista sisäistä maailmaa, jossa merkkivaatteista etsitään merkitystä. Viimeiset vedot tuntuvat lopun lausahduksessa ”en mä oo tähän jäämäs, mä vaan hetken cräshään täs”. Merkkien merkitystä pohtii myös albumin nimenäkin toimiva aloitusbiisi P O L A R I S.
Toivoa tarjoillaan kappaleissa V I I M E I N E N S E I N Ä ja K E L L O T P Y Ö R I I. Seinän kertosäkeessä kysellään aseistariisuvasti ”kerro mikä maailma on, kerro missä rajat on”. Biisi saa miettimään, millainen mahtoi olla pieni Henri ennen kuin siitä tuli Julma. Erityisen herkkä on laulun pojan pyyntö rajoista: ”määritä ne isä”. Miehen mallia kaivataan.
Pyörivät kellot taas ikään kuin vastaavat seinään. Äänimaailma täyttyy valosta ja loppunostatus on lyriikan sanoman arvoinen ”voi mieski olla kaunis, mieski olla hauras, mun maailmas, mun maailmas”. Parempia sanoja levyn lopetukseksi on vaikea keksiä.
Henri on itse kuvaillut Polarista taiteellisesti kunnianhimoiseksi projektiksi ja kertoo aiheiden lisäksi inspiroituneensa elokuvallisesta ilmaisusta. Levy kuulostaakin joltain ihan muulta kuin räppilätyltä. Se valitettavasti ontuu räpille ehkä kaikkein tärkeimmässä; itse räppäämisessä. Vaikka valonpilkahduksia löytyy aggressiolla polkevista ja toisaalta taianomaisista kappaleista, sisältää kokonaisuus aivan liian pitkiä jaksoja kerrontaa räpin sijaan. Biittien tasapaksuus näissä kohdissa ei kuuntelemista helpota.
Ajatus omaelämäkerrallisuudesta nousee vahvasti albumia kuunnellessa. Kappaleet muistuttavat novelleja, levy romaania. Käsitellyt aiheet ovat toki äärimmäisen tärkeitä, mutta onko musiikkialbumi niiden esittämiseen paras formaatti? Odotettu levy jää musiikillisesti ja lyyrisesti hieman pettymykseksi. Yhteiskunnallisesta työstään miesten, poikien ja sitä kautta paremman maailman puolesta Henri kuitenkin ansaitsee hatunnoston.