Heikki Kuulan kymmenes albumi Isät ilmestyi helmikuun lopussa. Levyllä ei kuulla yhtäkään biittiä mutta featteja senkin edestä. Eläköitymistä suunnittelevalta artistilta sujuu yhä riimittely.
Heikki Kuula
Isät
Stupido Records
Heikki Kuula on suomiräp-skenessä paikkansa vakiinnuttanut räppäri ja tuottaja, joka tunnetaan myös Teflon Brothers -kokoonpanosta. Ensimmäisen omakustanteena julkaistun Vihreä salmiakki -sooloalbumin ilmestymisestä tuli vuoden alussa kuluneeksi tasan 20 vuotta. Helmikuun lopussa julkaistiin Heikki Kuulan kymmenes albumi Isät.
Ikä kuuluu uudella Isät-levyllä. Räpille tyypillinen uho on korvattu itseironialla ja humoristisellakin melankolialla. Perinteistä pop-kaavaa noudattavista kappaleista koostuva levy on helppoa kuunneltavaa. Kappaleiden tuottamisesta vastaavat Janne Ruokonen ja Vesa Sinkko. Ruokonen on yhtä lukuun ottamatta kaikkien kappaleiden säveltäjä, ja musiikillinen toteutus soittimineen on Sinkon käsialaa.
Sanoitusten Heikki käy päivätöissä eikä vedä heroiinia hihaan. Lyriikan toistuvina teemoina kuuluu miehuus ja isyys epäonnistumisineen: lapsella on uusi isä, räppärillä suhteellisen iso kaljapötsi ja ongelmiin ei löydy vastauksia vaan lisää ongelmia. Keski-ikäisyys ja keskiluokkaisuus ovat myös levyn temaattista ydintä. Kitaravetoinen julkaisu tuo mieleen erinäisiä suomirokin klassikoita, mikä näkyy levylle valikoituneissa feateissa. Niitä löytyykin runsaasti yli puolista levyn biiseistä.
”Tee mitä sun pitää, eti tyhmä mies joka susta pitää, mut älä anna sen tajuu sitä, ettet vaan joudu katuu sitä”. Kauko Röyhkän karismaa ja särökitaraa hyödyntävä Isän hyvä tyttö osuu ja uppoaa. Biisi on puhdasta suomirokkia myös Heikin osalta. Perkussioissa taituroi Risto-yhtyeestä tuttu Risto Ylihärsilä. Tytöttelystä huolimatta kappale onnistuu väistämään misogynian ja irvailee melankolisesti miehelle itselleen tai miehille yleensä. Itseironialla kulkee myös Jouni Hynysen feattaama Luolamies. Kertosäkeistön Hynynen hakkaa et löytäisi jostakin rakkaan, sitten hakataan veristä päätä seinään ja lopulta todetaan että luolamies rakkautta ei nää. Useiden säkeiden mitalle sarjoina jatkuvat riimit ovat Heikille ominaisen kekseliäitä ja leikittelevät hauskuuden ja surun välimaastossa. Kitaralla on keskeinen rooli molemmissa kappaleissa.
Heikki toimii edelleen myös soolona. Erityisen hyvin rullaa kevyesti punkahtava Hei hei muru!. Musiikillisesti biisi tuo mieleen reilun kymmenen vuoden takaisen Rataraato-kipaleen ja paikoin jopa Klamydian. Itseironiset sanoitukset ovat Heikkiä parhaimmillaan, vaikka mies räppääkin olevansa keskiluokkaistunut eikä pidä enää kivaa. Kitara rikotaan edelleen ilman katumusta, syynä tosin nykyään on hyvä kotivakuutus. Riimittely luontuu omalla, rohkealla ja miellyttävän vaihtelevalla flow’lla. Toinen tyypilliseltä Heikki Kuulalta kuulostava kappale on Ongelmii, jonka lyriikka putoilee lakonisen toteavana. Tarinankertoja Heikki kuvaa keski-ikäisen naisen elämää Andrei Kipahtin säveltämän, espanjalaistyylisen kitaran säestyksellä. Vaikka huumorilla ratsastetaan, melankolia kuuluu ja koskettaa.
Raappanan ja Rautaperseen kanssa esitettävä Paska maa lukeutuu myös levyn onnistumisiin. Rytmeissä lainataan reggaelta ja genrerajoilla notkumista tukee Raappanan persoonallinen laulutyyli. Aiheeltaan kappale tuntuu kuitenkin hieman irralliselta kokonaisuudesta: suomalaisuutta käsiteltiin jo kauan sitten Blacksuami-levyllä. Toisaalta lyriikassa kuuluu, kuinka angstista on kasvettu aikuisiksi. Enää ei tuskailla vaan naureskellaan väsyneesti, kun ”Ruotsis kaikki osaa kielii, Suomes kaikki syljeskelee”.
Keskivaiheillaan albumi notkahtaa. Sinänsä sanoituksiltaan ihan hauska Ota tai jätä jää laihaksi toisinnoksi ”Hei hei muru!”:sta. Singlenä julkaistua Peter Pania ei millään jaksaisi kuunnella, vaikka lyriikassa joitain osuvia kohtia onkin. Levyn aloituskappaleena toimiva Mara Ballsin feattaama Uusi isä jää myös harmittavasti piippuun.
Kasiin ja Tumppi Varosen tähdittämät levyn päätöskappaleet ovat jälleen onnistuneiden puolella. Sopivat kengät -kappaleen viittaus Topi Sorsakoskeen karakterisoi albumin genreä osuvasti. Heikki on todennut Isät-albumin taitavan jäädä viimeiseksi sooloalbumikseen, minkä ansiosta Viimeinen rokkitähti kuulostaa kovin henkilökohtaiselta kappaleelta. Heikki tarjoilee sillä vielä kerran omaleimaista, taitavaa riimittelyään hämmästyttävän pitkien sarjojen muodossa. Itkun ja naurun välimaastossa operoivat kappaleet etsivät sitä suomalaisuuden suonta, josta Leevi ja Maustetytötkin ovat ammentaneet. Väläyksiä saadaan, mutta kunnolla sieltä ei vielä pulppua.
Kauas on tultu kovasta Helsinki peltsistä ja Mustasta päivästä. Popin kanssa Heikki flirttaili jo aikoinaan Heijastuksia täydelliseltä rundilta -albumilla, mutta Isät vie räpin ulkopuolisen suhteen vielä pidemmälle. Genreodotukset pettävä albumi on kuitenkin rehellisyydessään virkistävä. Kokonaisuus kuulostaa uskottavalta ja ajankohtaiselta, eikä kuitenkaan yritä olla muuta kuin oma itsensä. Keski-ikäisyyttä ja keskiluokkaistumista käsittelevä lyriikka ikään kuin ottaa setämies-nimityksen omakseen samalla tavoin, kuin feminismi teki naisten haukkumanimille jo kauan sitten.
Vaikka eläköityminen räpistä kuuluu musiikissa, on Isät kelpo lätty. Popilta, rokilta ja iskelmältä kuulostavalla levyllä koko kansan Heikiksi kipuaminen on jo yllättävän lähellä. Taitavan riimittelijän ja aidon artistin soisi jatkavan sooloilua vielä Isät-levyn jälkeenkin.