F:n uusi albumi ottaa kantaa jatkuvaan uudistumisen ja itsensä parantelun paineeseen.
”Mutta suurin oivallukseni on tämä: hyväksymistä tai hyvinvointia ei voi suorittaa. Hyväksyminen ei ole teko. Sinun ei tarvitse yrittää hyväksyä menneisyyttä tai nykyisyyttä. Mitään ei tarvitse myöskään ratkaista.”
Näin kirjoittaa Anna Taipale kirjassaan Sydänjuttu (2017). Voi tuntua tarkoituksen vastaiselta siteerata itseavuksi tarkoitettua kirjaa F:n tuoreen Self-helpless-albumin kohdalla, joka kritisoi pakonomaiseen itsensä kehittämiseen tähtäävää kulttuuria. Lainaus kuitenkin johdattelee albumin maailmaan, sillä Taipaleen sanoissa tiivistyy levyn radikaaliin hyväksyntään pohjaava vire: Ehkä kaikki on aina kesken. Ehkä elämässä tuntuu kaikenlaiselta. Ehkä ihmisen ei ole tarkoitus tehdä itsestään projektia, vaan keskittyä elämään ja olemaan olemassa.
F:n neljäs albumi on artistin omien sanojen mukaan antiteesi itsensä jatkuvalle kehittämiselle ja ylistys keskeneräisyydelle. Kun ympäröivät yhteiskunnalliset rakenteet nakertavat ihmiseen syvää riittämättömyyden tunnetta, on vallankumouksellisinta olla rempallaan, F kuvailee levyn tiedotteessa.
Juho Suutarisen tuottamalla levyllä vierailevat Tuplakääk, Pesso ja Sanni.
Self-helplessin runsaita polkuja kulkemalla self help -teemaa pääsee tutkimaan syvemmältä kuin mihin monet lennokkaat saman kategorian kirjat ovat koskaan pystyneet. Jotkut opukset voivat myydä satojen sivujen verran suurenmoisia mielikuvia elämästä, jossa jokainen päivä on ihmeellistä unelmaa, kunhan vain manifestoi ja meditoi sinnikkäästi. Kaiken paisuttelun sokaisemana voi olla vaikea erottaa, että konkretia puuttuu kokonaan.
F:n albumi (jota ei siis ole tarkoitettu miksikään self help -oppaaksi, mutta joka yllättävän paljon lohduttaa, tukee ja motivoi) taas pureutuu suoraan siihen todellisuuteen, joka on nyt just tässä, ja jota ei millään taikatempuilla muuteta toisenlaiseksi. Yrittää toki voi, mutta siinä uppoaa helposti entistä syvemmälle arvottomuuden ja itseinhon mutaan, kun kaiken puskemisen keskiössä kytee ajatus siitä, että nykyisessä itsessä on jotain vikaa.
Levyn visuaalinen maailma on keskeinen osa kokonaisuutta.
Ira Aaltonen
Albumikokonaisuuksien tietoiseen suunnitteluun ja huolelliseen rakentamiseen panostavana artistina F on jälleen luonut levystään sopusointuisesti kukoistavan kokonaisteoksen. Kappaleet virtaavat luonnollisena jatkumona ja kasaavat keskenään kaikissa väreissä hehkuvaa kertomusta, joka ei koostu pelkästään siitä, mitä kappaleissa sanotaan. Yhtä tärkeää on kuunnella sitä, millainen matka ihmisen on täytynyt tehdä nähdäkseen itsensä ja kokemuksensa juuri niin kuin ne levyllä tulevat esiin.
Jostain syystä levyn kertojan asenne tuntuu paljon autenttisemmin hyväksyvältä kuin mitä monet asiaan erikoistuneet valmentajat ja gurut pyrkivät esittämään.
Albumin kaari kulkee itsereflektiivisestä menneisyyden tarkastelusta rajojen rakentamiseen, haavoittuvuudesta vihaan ja valtaan, ja mikroskooppisen tarkasta itsensä syynäämisestä muiden huomioimiseen ja vastuuttamiseen. Lopulta tulee aurinkoinen arvostus ja terveen rajoittamisen kautta tapahtuva irtipäästäminen.
Viha näkyy levyllä monenlaisesti, esimerkiksi Mä vihaan sua -biisissä eksään kohdistuvana ikävänsekaisena ärsytyksenä ja Taas mennään -kappaleessa suomiräpissä ilmenevän seksismin tuomitsevana voimana. Pahempi minä -kappaleessa viha ottaa yhteiskunnallisesti merkittävän muodon, sillä biisissä käsitellään liiallista kiltteyttä ja siitä seuraavaa hyväksikäytön riskiä. Sen äärimmäisenä ilmenemismuotona on esimerkiksi lähisuhdeväkivalta, jonka kompleksisiin mekanismeihin sisältyy usein uhrin vaikeus tuntea vihaa ja näin täysin tunnistaa läheisen rikkovaa käytöstä.
Levyltä löytyy tietysti paljon muuta ja yhtä tärkeää kuin viha, mutta kyseinen tunnetila on keskeinen esiin nostettava, koska sen merkitys on monella tapaa merkittävä. Se on vastalääke kilttityttöyteen, se huutaa kun jokin on poissa raiteiltaan, ja se ajaa korjaamaan vääryyksiä. Ei sen tuntemista tai (tervettä) ilmaisemista tarvitse pyytää anteeksi.
Tuplakääk-podcastin Kirsikka Simbergillä ja Enni Koistisella on albumin kuuntelijoille teetä.
Saara Taussi
Viha ja muut energialtaan intensiiviset tunteet on helppo kanavoida albumin koukuttavaan soundimaailmaan, joka on yksinkertaisesti erinomainen. Sen rytmeihin kun vetäisee parit koreografiat, niin jo ovat tiessään kaikki mahdolliset aggressiiviset tunteet. Kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Jos-levylläkin kuultiin monia vangitsevia r&b-taustoja, mutta Self-helplessillä tämä popahtavan hiphopin ja r&b:n liitto on viety vielä vastustamattomammalle tasolle.
F ja Suutarinen ovat tehneet syväsukelluksen ysärin loppuun ja 2000-luvun alkupuolelle ja napanneet nerokkaalla tavalla kiinni tästä kultakaudesta, tuoden Backstreet Boysin, Britney Spearsin, Destiny’s Childin ja Aaliyahin kaltaisten tekijöiden perinnön tähän päivään. Biitit tihkuvat meheviä yksityiskohtia ja rytmillisiä makupaloja, jotka vavahtelevat koko kehossa. Kun biisiä kuunnellessa kroppa tahtoisi kiemurrella ja mieli alkaa masinoida askelkuvioita, se on pesunkestävän popin merkki.
Äsken mainittuihin musiikillisiin vaikutteisiin on myös kautta aikojen kuulunut tietty määrä hillitysti raotettua tai hurmoksellisesti ilmaistua seksuaalienergiaa. Itsemääräämisoikeuden tiedostaminen ja seksuaalisuuden omiin käsiin ottaminen on ikiaikainen keino naiselle vahvistua, ja sen loputon potentiaali tunnistetaan tälläkin levyllä.
Naispaholainen II -biisissä naisen seksuaalisuus on kaikkea muuta kuin stereotyyppisen passiivisesti antautuvaa, ja viettelevyydellä leikittelevä Sä et saa mun sydäntä muistuttaa, ettei kenenkään sisintä voi esineellistää. Sävyiltään hämärän Karma on rikki -biisin omatoiminen hahmo taas esittelee vaarallisen kostofantasian, joka tuntuu inspiroivammalta kuin ehkä pitäisikään. Jokaisen fuckboyn kannattaisi varmaan tässä kohtaa miettiä, mitä sitten tapahtuu, kun mimmeillä tulee kollektiivinen mitta täyteen.
Joulukuussa julkaistun Taas mennään -biisin musiikkivideolla mennään vuodettujen seksivideoiden takia oikeuteen.
Paula Pörsti
Seksuaalisuus kytkeytyy myös albumin visuaaliseen maailmaan, joka on levyn tarinan ja soundimaailman ohella tärkeä osa kokonaisuutta. Visuaaleilla tehdään kunniaa 90-luvun ikonisille tähdille, kuten Anna Nicole Smithille ja Pamela Andersonille. Albumin kansi jäljittelee Anna Nicole Smithin ja miljardööri J. Howard Marshallin ikonista hääkuvaa vuodelta 1994.
– Halusin rakentaa visuaalisen maailman juhlistaen niitä naisia, jotka ovat syleilleet omaa seksuaalisuuttaan, tehneet sillä rahaa, ollen samalla kuitenkin myös paljon muuta elämässään, F kertoo tiedotteessa.
– Nämä tähdet ovat myös kärsineet roolistaan ja tulleet kaltoinkohdelluksi median ja yleisön toimesta, hän jatkaa. – Tämänkaltainen ”muottiin sopimattomuus” herättää keskustelua yhä tänäkin päivänä ja stereotypiat istuvat tiukassa. Visuaalinen matka on tarina, joka kuljettaa päähenkilönsä läpi erilaisten kohujen aina kyseenalaisesta avioliitosta, seksivideoista ja oikeussalin kautta vapauteen, jos sellaista hänelle lopulta suodaan.
Sanni vierailee ystävyyttä syleilevässä Sitä sattuu -kappaleessa.
Ira Aaltonen
Mitään satumaisen täydellistä onnellista loppua ei tällaisen konseptin päätteeksi kannata odottaa. Se onkin pelkästään vapauttavaa ottaen huomioon, että jatkuvaa onnellisuutta tavoitellessaan päätyy todennäköisesti jahtaamaan illuusiota.
Levyn lopetusbiisit sallivat kuitenkin kuulijan kokea nautinnollista vimmaa, jonka avulla kontrollista vapautuminen on helppoa. Esimerkiksi Sitä sattuu -kappaleen ikään kuin hidastettuihin drum & bass -tyyppisiin rumpukomppeihin vivahtava kertosäe on niin elokuvallisella tavalla hypnoottinen, että sen eeppisiin syvyyksiin upotessa on helppoa kuvitella päästävänsä irti jokaisesta elämän raskaalta tai turhalta tuntuvasta osasesta.
Vastapainona majesteettisesti soiva lopetusbiisi Mistään mitää nojaa seesteisiin sovituksiin ja hiipuu horisonttiin kuin aurinkoista merenpintaa pitkin liplattaen.
Levyn jälkeen olo on täysin epäironisesti siunattu, kiitollinen ja onnellinen.
