Suomalainen juhlamaailma tarvitsee tietämystä ja ymmärrystä klubikulttuurin synnystä, jos haluamme luoda aidosti turvallista, kunnioittavaa kokemusta.
”Tinosaurukselta nimi listaan
Jonon ohi ilman liksaa
Perusjäbät kadehtii ja tsiigaa
Mä kuulun nykyää skenee veli hiffaaks”
– Ege Zulu – Skene (2022)
Helsinkiläinen klubikulttuuri tuntuu olevan myrskyn silmässä. Samalla kun Post Barin kaltaiset viihdealan vakiot ilmoittavat horisontin takana vaanivasta vararikosta, Kallion Kompleksiin kurvaavat tilataksit kätkevät sisäänsä yhä kirjavampaa asiakaskuntaa. Kallio ei ole enää vain ”skenettäjille”, vaan yöelämän ystävät saapuvat nyt Linjoille jopa Espoota myöten. Syynä tähän saattaa olla viime aikoina puhuttanut Helsingin keskustan autioituminen. Yleinen bilehalu lienee laskenut, ja vaikka alkoholin käytöstä puhutaan nykyään selvemmin, ovat Siltasen Paha Vaanii -sunnuntaikekkerit kuitenkin tupaten täynnä lähes joka kesäisenä viikonloppuna. Vaikka nollapinnaiset virvokkeet ovat kasvattaneet suosiotaan, on alkoholin avaama ajatusmaailma pitkälti pinttynyt suomalaiseen mieleen. Mitä tässä käännekohdassa siis kannattaa pohtia?
Jallunkatkuinen juhliminen on ollut suosittua suomalaista ajanvietettä jo sukupolvien ajan, mutta iankaikkiset ongelmat, kuten seksuaalinen ahdistelu, käsistä riistäytynyt kännääminen tai nujakoihin noin vain ryhtyminen kulkevat käsi kädessä tämän illanmittaisen itseilmaisun vierellä.
Klubilla juominen ei kuitenkaan tunnu enää kiinnostavan ihmisiä. Natuviinibaarit, bistrot (tai meille vasempaan kallistuville puistobisset) ovat tämän hetken kuuminta kamaa. Virvokkeiden varieteen lisäksi itse juhlintaa johtavia tyylisuuntauksia on monta.
Viime vuosina myös Suomeen rantautunut reivauskulttuuri eroaa perinteisestä tanssitapahtumasta, sillä baaritiskien sijaan yleisö notkuu kamelin kokoisten kaiuttimien vierellä. Tanssin ja transsin raja on siis häilyvämpi, ja monesti alkoholin sijaan muun maailman aineet ovat tanssijoiden suosiossa.
Tämä kolumni ei missään nimessä suosittele saati kannusta ketään päihteiden käyttöön, mutta kokee, että asioiden rehdisti esille tuominen sekä reivausta ympäröivän teknokulttuurin taustoittaminen on tärkeää yhteisymmärrystä sekä avointa, aikuismaista keskustelua tavoitellessa. Inspiraation tähän kolumniin sain Amsterdamissa suorittamieni opintojen sekä siellä vietettyjen öiden myötä.
Amsterdamilainen klubikulttuuri on ollut jo vuosikymmenten ajan teknotaiteen johtava voima. Hylätyt rakennukset, kuten vanhat sairaalat (Radion) tai koulut (Tillatec) on otettu uusiokäyttöön tanssitilojen muodossa, jossa pimeät huoneet kätkevät laser-valojen ja savukoneiden huntuun mitä hullunkurisimpia heimolaisia. Yhdessä näistä kummajaisismaista keikaroijista kumpuaa kuitenkin ympäristö, jossa oman identiteetin etsiminen ja esittäminen on sallittua ja odelman omituisuus jopa toivottavaa. Tästä sekamelskasta syntyvä yhteenkuuluvuus ei varmaankaan ole monenkaan tunnelistan kärjessä, kun aiheesta keskusteltaessa käytetään avainsanoja kuten ”huumeluola”, ”talonvaltaajat” tai ”anarkismi”. Klubilla koetun yhteisöllisyyden ymmärtämiseksi täytyy perehtyä teknon sekä sitä myötä reivaamisen historiaan.
Teknon kehdoksi on kruunattu 1980-luvun Yhdysvaltojen Detroit, jossa erinäiset etniset sekä seksuaaliset vähemmistöt tarvitsivat turvallista tilaa viettää aikaa ja elää ennakkoluuloitta – toisin sanoen siis toteuttaa itseään aidosti. 1990-luvun alussa teknolla oli kansainvälistä kaikua, ja muun muassa Eurooppaan oli jo muodostunut Berliinin kaltaisia teknokulttuurin keskuksia, jonne kuka tahansa saattoi saapua ennakkoluuloitta ja haudata huolensa bakkanaalisen basson alle edes hetkeksi.
Kuten mikä tahansa siisti juttu, oli teknostakin tehtävä suuren yleisön suosioon sopiva estetiikka, jossa musiikkia suurempi alkuperäinen tarkoitus jää lähes täysin unholaan. Niin se vaan on. Tästä syystä Helsingissäkin järjestettyjen, laittomien ulkoilmareivien herättämää paheksuntaa pitää lähestyä ”boomeriuden” sijaan tietämättömyytenä, ja ennen kaikkea vaatia myös reivien järjestäjiä tekemään taustatyötään ja täten edustamaan aitoa teknokulttuuria.
Tämän kulttuurin kulmakivi, safe space, eli turvallinen tila on elintärkeä konsepti mille tahansa klubille. Ikävä kyllä Suomessa tämän konseptin toimeenpano on usein harmillisen puutteellista.
Amsterdamissa klubille mentäessä jo jonossa kannattaa petrata ”house rules” eli talon säännöt, joita portsarit kyselevät hymyssä suin, mutta kuitenkin totisena. Yleiseen kunnioitukseen, tilan anonyymiyteen sekä kaikkeen häirintään puuttumiseen perustuvia käskyjä toimeen pannaan jo ennen klubille astumista, kun puhelimen kamerat peitetään tarroilla.
Kuvaamiskiellon ymmärtää viimeistään sisälle astuessa, kun Tom of Finland -tyyppisiin nahkahaalareihin sekä mielikuvituksen varaan vähän jättäviin neonrihmoihin pukeutuneet tanssahtelijat saapuvat samasta vessasta yllättävän monipäisenä porukkana. Noh, shokeeraava tuntuu olevan adjektiivina tässä vaiheessa mieto, mutta illan edetessä perspektiivit laajenevat, omat ennakko-oletukset on valmis ohittamaan. Blehat, korvatulpat ja purukumi auttavat tässä myös.
Kello neljältä aamulla kotimainen klubimme on kaaoksessa. Umpihumalaiset juhlijat huojuvat tanssilattialla, aggressio kasvaa erityisesti nuorten miesten seassa ja siivoojien keikkatarve nousee eksponentiaalisesti. Alkoholin tahdittama ilta päättyy usein seuraavan päivän krapulaan niin moraalisella kuin fyysisellä tasolla. Samaan aikaan Amsterdamin klubittajat ovat niin ikään saavuttaneet hakemansa olotilaan, mutta ihmisistä huokuva lämpö ja kaaoksen keskelle koottu keskipiste on rauhaisa, turvallinen. Tanssilattialla tanssitaan lujaakin lujempaa, ja joka klubilta tutut rentoutumishuoneet sohvineen majoittavat hengähdystaukoa tarvitsevia. Neljältä aamulla bileet eivät ole ohi, vaan huipussaan. Kummaa.
Tämä teksti ei tosiaankaan totea, että alkoholin ja muiden päihteiden käytön välille voisi muodostaa hierarkioita, sillä kaikki päihteet ovat pahasta. Joka tapauksessa yleinen narratiivi päihteiden käyttäjien rähjäisyydestä ja alkoholin siemailun tyylikkyydestä ei ole riittävän moniulotteinen.
Tapahtumapaikoissa, joissa ihmisiin suhtaudutaan ymmärtäväisesti ja tasavertaisesti sekä toteutetun kulttuurin historia ja tärkeys tiedostetaan, turvallinen tila syntyy sisäisesti. Tapahtumapaikoissa, joissa jonon ohi +1 kera on statussymboli, ja 10 euron oluiden takia paikalle saavutaan jo hyvässä juubassa, turvallinen tila syntyy korkeintaan performatiivisena ohjenuorana, jonka toteutusta valvotaan vain nimeksi.
Tämä myrskyävä nykytila antaa kuitenkin Helsingille ja tätä myötä koko Suomelle mahdollisuuden uudistaa ja ymmärtää, mitä klubikulttuuri nuorisolle voi tarjota. Eriarvoisuutta pursuavassa, polarisoituneessa maailmassa olisi aikakin luoda tiloja, jonne jokainen vierailija saapuu paikalle yhteisön tunteen, eikä skeneen sulautumisen vuoksi. Alkoholin kulutusta ei kulttuuristamme kuulukaan eliminoida, mutta sen väärinkäytön tunnistaminen ja ehkäisy on välttämätöntä. Tyhjillään olevia tontteja, niin sisällä kuin ulkona, voisi Helsingin kaupunki hanakammin hyödyntää kokoontumispaikkoina, sillä vuosikymmeniä myöhemminkin, Detroitin uraauurtajia vainonneet epäoikeudenmukaisuudet kontrolloivat yhä monen ajatusmaailmaa. Millaista skeneä haluamme tulevaisuuden Suomeen tuoda saati luoda? Skeneä, joka voisi kerskailla suvaitsevaisuudellaan, sivaltavan suosivuuden sijaan.
Lue myös: Kun suomirapista tuli valtavirtaa, jotain olennaista katosi