Kuukauden klassikko: Ex Tuuttiz kertoo miten debyyttilevy teki hänestä kiltin

"Nuorena sitä luulee, että on rohkeaa sanoa jotain törkeää, ja aikuistuessaan sitä ymmärtää, että vittu tämä on tyhmää", Ex Tuuttiz sanoo.
Lotta Blomberg

Klangin uudessa klassikkosarjassa suomiräpin keskeiset tekijät puhuvat kauan sitten julkaistuista albumeistaan. Ensimmäisessä osassa valokeilassa on Ex Tuuttiz -nimellä nykyään räppäävän Tuuttimörön On totta -levy.

Tasan 11 vuotta sitten ilmestyi albumi, joka sai debyyttilevyksi poikkeuksellisen paljon huomiota, ja jonka suomiräppifanit ottivat avosylin vastaan. Kyseessä oli silloin Tuuttimörkö-artistinimellä tunnetun ja sittemmin Ex Tuuttiz -nimeen vaihtaneen Aaro Teikarin On totta -levy, jonka Monsp julkaisi tammikuun 18. päivä vuonna 2013.

Ex Tuuttiz oli ennen debyyttinsä julkaisua vieraillut muun muassa DJ Kridlokkin ja Eevil Stöön albumeilla, joten ei hän mistään tyhjyydestä ponnahtanut esiin. On totta oli kuitenkin käännekohta, jonka jälkeen hänen nimestään (oli se sitten Tuuttimörkö tai Ex Tuuttiz) tuli vakiintunut osa suomiräppiä.

– Se oli sellaista maagista aikaa. Tuli hairahdettua tuohon hipedihoppihapatukseen aika voimakkaasti, Teikari sanoo ensi töikseen muistellessaan On totta -levyn julkaisua.

Ennen debyyttilevyään Teikari teki musiikkia SNTC Family -porukan kanssa, johon kuuluivat hänen lisäkseen Nunton, SLTF ja Crack-Orava – tai kuten edelleen olemassaolevassa Mikseri-profiilissa kerrotaan, nimet olivat SlateF, Kräkkiorava ja Nunton A.K.A. Steroidimake. ”SNTC Family o neljästä törkyisestä jätkästä koostuva crew, joka tykkää kruisailla, kuosittaa, tapella, nussia kauniiden naisten kanssa ja tuottaa timanttista räppisaundii.. tiivistettynä”, Mikseri.netissä maalaillaan. Musiikin kuvaillaan edustavan etelärannikon kovinta tyyliä, eli ”kankkushorrorfunkkia”.

”Ja se o lunkein tyyli mitä koko koto-suomessa o ikinä kuultu wittu. Eli jos sulle ei uppoo meidän matsku, voit painuu vittuun”, SNTC Family on toivotellut pirteästi 2000-luvun alkupuolella.

Kyseiset musiikilliset projektit eivät kestäisi nykyistä päivänvaloa ollenkaan, Teikari toteaa nyt. Silloin kokoonpanon pyrkimys oli kuitenkin yksinkertainen: olla mahdollisimman törkeä.

– Me oltiin kaikki sellaisessa arvoliberaalissa hippilukiossa, niin tietysti halusimme tehdä kaiken päinvastoin. Muistan kun olimme kerran Tapulin nuorisotalolla keikalla, ja siellä oli yksi Mikseriräppi-stara. Se kysyi, että minkälaista musiikkia me teemme, ja mä vastasin, että no me tehdään sellaista kannibaaliräppiä. Se sanoi, että ”kannibaaliräppiä?”, eikä puhunut meille enää mitään sen jälkeen.

Teikari muistaa sellaisenkin episodin, että kun hän kavereineen piti koulussa ensimmäisen aamunavauksensa, hän joutui heti rehtorin puhutteluun. Palautetta tuli siitä, ettei ”räppiaamunavauksia” saisi enää pitää.

– Nuorena sitä luulee, että on siistiä tai rohkeaa sanoa jotain mahdollisimman törkeää, ja aikuistuessaan sitä ymmärtää, että vittu tämä on tyhmää.

Teikarin aikuistumisprosessi alkoi jossain kohtaa ennen On totta -levyn julkaisua hänen tutustuessaan DJ Kridlokkiin eli Kristo Laantiin ja Eevil Stööhön eli Tommi Liikkaan. Hän ihaili heitä molempia, ja hän koki heidän ymmärtävän musiikista enemmän ja tekevän sitä tyylikkäämmin kuin mihin hän itse silloin kykeni.

– Kun On totta -levy alkoi syntyä, mä opin Krideltä, että ei ehkä olekaan niin kauhean hienoa yrittää olla jotenkin törkeä jätkä. Olin siinä vaiheessa vielä nuori vihainen ja turhautunut mies, ja vähän sellainen nihilistinen. Mutta sitten päätin, etten haluakaan hieroa mun turhautumista ihmisten naamaan.

Sen sijaan Teikari halusi pyrkiä löytämään maailmasta ja musiikista jonkinlaista valoisuutta ja iloa, minkä myötä hänen musiikkinsa alkoi muuttua erilaiseksi kuin mitä se oli SNTC Familyn aikaan ollut. Laanti ja Liikka olivat tehneet räppiä pidempään ja olleet sen suhteen huomattavasti enemmän vakavissaan kuin Teikari, minkä myötä Teikarikin ymmärsi, ettei räpin tekemistä tarvinnut hävetä.

– Mun rooli oli siihen asti perustunut pelkkään sekoiluun, mutta niiltä kahdelta mä opin, että mun ei olekaan pakko olla sellainen.

Markkinoinnin evästeet tulee hyväksyä, jotta näet upotuksen. Muuta evästeasetuksiasi.

On totta -albumin julkaisun aikaan 24-vuotias Teikari halusi yltää ihailemiensa räppäreiden tasolle ja olla heidän kanssaan vertainen, mikä edisti hänen kypsymisprosessiaan. Teikari kuvailee levyn tuotannosta vastanneen Laantin olleen hänelle albumin tekemisen aikaan selkeästi eräänlainen oppi-isä. Toinen levyyn vaikuttanut esikuva oli yhdysvaltalainen Suga Free, yksi Teikarin kaikkien aikojen suosikkiräppäreistä, jonka staccato-painotteinen tyyli inspiroi Teikaria kokeilemaan saman tyyppistä räppäämistä itsekin.

– Tuo peljätty Oskari Onninen kutsui mun albumia silloin laiskuriräpiksi, mutta mun täytyy korjata sitä tässä vaiheessa. Mun mielestä mä en nimittäin ole laiska, sillä vaikka mä itsekin olen aina soimannut itseäni laiskuudesta, mä olen tosiasiassa tehnyt aika paljon töitä musiikkini eteen.

Alemmuutta on aiheuttanut myös huumoriräppärin lokero, johon Teikari on usein työnnetty.

– Huumorilla on räpissä jonkinlainen stigma, ja muhun on suhtauduttu ikään kuin mä vain pelleilisin. Mutta mun mielestä mä olen tehnyt parhaani.

On totta nousi ilmestyessään suoraan Suomen virallisen albumilistan kolmannelle sijalle. Ennen albumin julkaisua Teikari oli vieraillut DJ Kridlokkin vuonna 2011 ilmestyneellä UG Solo -albumilla, joka on sekin yksi suomiräpin historian suurista merkkipaaluista. Teikari uskoo vierailunsa Kuse viuluus -biisissä sysänneen hänet ihmisten tietoisuuteen, eikä hänen albuminsa suosio siksi tullut hänelle täytenä yllätyksenä. Hän muistelee sanoneensa silloiselle tyttöystävälleen jo ennen albumin julkaisua, että siitä voisi tulla jotain suurempaa.

– Kriden musa oli niin erilaista kuin mikään, mitä oli siihen asti ollut. Joten kyllä mä silloin leikittelin sillä ajatuksella, että voisiko niin tapahtua mullekin, Teikari sanoo. – Ja kyllä se sitten jollain tapaa tapahtuikin. Mehän olemme Kriden kanssa olleet sellainen aisapari sitten myöhemmin, että sekin varmasti vaikutti paljon saamaani suosioon. Kyllä se kumminkin räpissä merkitsee, että sulla on se oma crewi.

Teikarille tulee creweistä mieleen Ghetto Tyylit, jota hän kehuu ainutlaatuiseksi räppiporukaksi. Ghetto Tyylien alla on muun muassa julkaistu musiikkia ja pidetty radio-ohjelmaa ja kauppaa.

– Mulle Ghetto Tyylit -tyypit ovat vieläkin ne, jotka tajusivat räpin niin sanotusti ”oikein”. Siihen aikaan ei ollut tarjolla mitään yhtä laadukasta, sillä monet ajattelivat silloin, että räpin piti olla jotain kovis-juttua. Sitten yhtäkkiä esiin tulikin tuollaista herkkä gangsta -tyyppistä materiaalia, mitä esimerkiksi juuri Kridlokk teki. Häntä pidettiin mystisenä ja herkkänä hahmona. Mä olin sitten enemmän sellainen Gimlin näköinen tyyppi.

Verratessaan 11 vuoden takaista Tuuttimörköä nykyisen Ex Tuuttikzen takaa löytyvään henkilöön Teikari toteaa, että hän on muuttunut kiltimmäksi. Vaikka ihmiset ympärillä ovat sanoneet, että Teikarin on turha potea huonoa omatuntoa ”nenäkkäästä tekemisestään”, hän on halunnut kulkea kohti positiivisempaa suuntaa ja pyrkiä tietoisesti näkemään valoa tunnelin päässä.

Ex Tuuttiz hymyilemässä syystunnelmissa keskellä peltoa.

Ex Tuuttiz on nykyisin sataprosenttisesti raittius-MC.

Mariko Sero

Teikarin ystäväpiireissä oli jo nuorena päihdeongelmia ja muuta synkkää. Hänen porukoissaan räpättiin huumeista ennen kuin niitä edes itse käytettiin.

– Mullakin oli mun hurjat rokkistaravuoteni, joiden aikana terveys ja mielenterveys alkoivat rakoilla. En kerta kaikkiaan kestänyt sitä enää. Nykyään olen sataprosenttisesti raittius-MC, joka moralisoi jengiä kaljan juomisesta ja huumeiden vetämisestä. Päihteiden kritisoiminen on räpissä aika tabu, mutta mä en jaksanut enää yhtään kuunnella sitä juttua. En ole muuttumassa miksikään Ruudolfin kaltaiseksi pronssiveistokseksi, mutta ajattelin olla sellainen realistisempi terveys-MC, joka kamppailee keskivartalolihavuuden kanssa ja on huolissaan nuorisosta.

Vaikka Teikari reflektoi omia asenteitaan jo On totta -levyä tehdessään, ei se silti mikään pehmoinen pumpulipallero ole. Levyn törkeällä tyylillä, kuten Teikari sen itse määrittelee, on kuitenkin ollut huomattavan suuri merkitys suomiräpin kuuntelijoille. Ihmiset ovat esimerkiksi kertoneet Teikarille, että albumi on ollut syy sille, että he itse ovat ryhtyneet räppäämään. Teikari itse uskoo, että albumin häpeilemätön linja on osoittanut monille, että mistä tahansa voi räpätä.

Nykyräpissä tätä linjaa ei välttämättä noudateta kovin laajalti.

– Olen ollut pettynyt siihen, että räpissä on nykyään olemassa ne muutamat hyväksytyt aihepiirit, jotka kuvailevat tietynlaista elämäntyyliä. Itse pidän enemmän siitä, että mennään johonkin ihan outoon sfääriin. Me olemme juuri lähdössä pitkäaikaisen ystäväni Gabriel Hirmun kanssa Tallinnaan kirjoittamaan räppiä, ja ajattelimme kirjoittaa biisin siitä, miten huono hotellihuone voi olla.

Kuulostaa tyypilliseltä Ex Tuuttiz -matskulta, mutta mitä jos huone onkin hyvä?

– Se ei tule olemaan hyvä. Me valitsimme tarkkaan mahdollisimman huonon huoneen.

Teikari tarkentaa, että räppi on aina ollut hänelle äärimmäisen vapautumisen kenttä. Hän kokee olevansa siviilielämässä kiusaantunut ja varautunut tyyppi, mutta räppi mahdollistaa hänelle paikan, jossa hän voi hölmöillä vapaasti. Toisaalta hän on vanhemmalla iällä pyrkinyt räppäämään myös vaikeista aiheista, kuten masennuksesta, jottei jäisi huumorin vangiksi.

– Kun olet pienestä pitäen ollut se luokan pelle, siitä tulee helposti sellainen Graalin malja, että onko sitten aina pakko edustaa sitä yhtä asiaa.

Markkinoinnin evästeet tulee hyväksyä, jotta näet upotuksen. Muuta evästeasetuksiasi.

On totta -levy oli joka tapauksessa Teikarille pitkälti pelkkää hauskanpitoa, sillä debyyttilevyn kohdalla häneen ei vielä kohdistunut mitään paineita. Albumin julkaisun jälkeisenä kesänä häneltä ilmestyi muun muassa single Savuke + Kola, jonka hän kertoo olevan yksi hänen kaikkien aikojen suosituimmista biiseistään. Siinä vaiheessa paineet olivat kuitenkin kasvaneet ”ihan sairaiksi”.

– Toka levy oli tosi vaikea tehdä, ja sen jälkeen olin pitkään kokonaan lukossa. Tekemisestä oli kadonnut ilo. Mun piti käydä läpi sellainen prosessi, että rääkkäsin itseni ihan henkihieveriin ja sairastuin ennen kuin pystyin löytämään uudestaan räppäämisen ilon.

Viime vuoden syyskuussa Teikari julkaisi uusimman albuminsa nimeltä XT. Hän pitää sitä uransa toistaiseksi parhaana levynä, sillä siinä hän ei piiloudu roolin taakse. Hän puhuu siitä, miltä oikeasti tuntuu – myös pahoista oloista.

– Ennen tein itsestäni vähän supersankaria, tyylillä ”vittu toi on törkeä jätkä”. XT-albumilla on jopa feminististä painoarvoa, sillä siinä tunnustan, että olen liian herkkä tähän leikkiin, enkä pärjää muiden jäbien kanssa. Sen myöntäminen on tuntunut todella hienolta.

Nuoruusvuosiaan Teikari ajattelee kuitenkin eräänlaisella arvostavalla haikeudella.

– Silloin meille väläyteltiin sellaista ihmeellistä kuplaa, jonka sisällä tuntui siltä, että elämme satumaailmassa. Ettei mikään ole totta.

Markkinoinnin evästeet tulee hyväksyä, jotta näet upotuksen. Muuta evästeasetuksiasi.