”Genren saaman suosion vuoksi siitä on tullut valtavirralle suunnattua, levy-yhtiöiden ohjailemaa itseään toistavaa pop-potaskaa”, kirjoittaa Olli Leppänen mielipidekirjoituksessaan.
Tässä artikkelissa puin suomalaisen hiphopin historiaa ja sitä, miten sen 2010-luvun lopulla Suomen suurimmaksi genreksi muovautunut status on tärkeä kulttuurin kulmakivi, sekä miten artistien velvollisuus on asemansa vuoksi luoda kulttuuria Suomeen. Tätä he eivät kuitenkaan tällä hetkellä niinkään tee…
Sen kunniaks yks dap, please, älä kutsu mua enää räppäriks
Oon vaan mitä oonkaa
Äläkä kategorisoi, se vaa rajottaa,
Tammikuu ku Talvisota, vittu et hajottaa
Ibe – Stadi On Kylmä (2019)
Teoriassa elämme suomalaisen rap-musiikin kultakautta. Suomen kuunnelluin genre kiinnostaa ihmisiä ja vaikuttaa heihin suuremmalla spektrillä kuin koskaan ennen. Kauas on tultu 2000-luvun alun suomiräpistä, jossa Elastista sekä tämän Rähinä Recordsia lukuun ottamatta valtaosa alan tekijöistä säilyi underground-skenen kehdossa, ehkä jopa mielellään. Ämcee-voittoiset, intiimit kellarisalit eivät sallineet sisäänsä valtavirran suosiota.
Voi kuitenkin todeta, että 2010-luvulla porskuttavan pop-musiikin aikana rappi ei myöskään sopinut suomalaisen kuulijan palettiin. Onhan monotonisen kielemme muovaaminen soljuviksi sanaleikeiksi mutkikas missio jo itsessään. 2010-luvun puolivälissä suosionsa huipulle kavunnut amerikkalainen trap-musiikki soi kuitenkin Applen langallisissa kuulokkeissa myös täällä rapakon takana, ja olikin vain ajan kysymys, milloin Suomen nuoriso inspiroituisi näistä artisteista ja alkaisi luoda omia tulkintojaan näistä kovabassoisista, autotune-rikkaista äänimaailmoista.
Kun sitten keväällä 2017 Cledoksen ja hänen kollektiivinsa Töis-biisi musiikkivideoineen julkaistiin YouTube-suoratoistopalveluun, voidaan puhua dominomaisesta efektistä, joka synnytti moniulotteisen alustan, jonka luovan tekemisen taajuusalue ulottui jopa musiikin ulkopuolelle. ”But I’m not a rapper” -teksti Töis-videon kuvauksessa kuvastaa paitsi suomiräppärin asemaan kohdistuvaa ujoutta, myös tämän roolin potentiaalia. Olikin aika määrittää se uudelleen.
Senastinen suomalainen käsitys räppäristä juonsi juurensa vahvasti 90-luvun gangsta rap -artistiin, ja tähän malliin lukeutuivat Elastiset, Uniikit ja muut 2000-luvulla vaikuttaneet tekijät. Leveät, ylisuuret vaatteet snapbackeineen ja röyhkeine asenteineen olivat esteettisesti aitoja, mutta toisaalta yksiulotteisia aikansa tuotteita. Luonnollisesti 2010-luvun puolivälin katutyyli ja Hypebeast-estetiikka designer-vaatteineen innoittivat myös suomalaisia artisteja, mutta uudistuneen vaatetuksen lisäksi suomirapin auditiivinen puoli sai laajentua kasvaneen kiinnostuksen myötä.
Tältä kiinnostukselta en välttynyt myöskään minä. Töis-ilmiön laannuttua suomirap-skeneen alkoi ilmaantua myös trap-musiikkia moniulotteisempia vaikutteita, kun muun muassa melodisen, e-boy-tyyppisen pehmoilurapin suosio oli huipussaan. Kun matkasin ystäväni kanssa Turun Ruisrock-festivaaliin kesällä 2019, oli hän pöyristynyt tietämättömyydestäni.
– Äijä miten sä et tiiä Ibee, ei voi vihaa oman maan tekijöit… koitetaa nappaa iClout-paita.
Suomirap oli nyt moniulotteinen kokemus, joka syystäkin kovetti asemaansa nuorison keskuudessa.
– Pakko sanoo äijä, olit oikees, oli sairas keikka.
Kun silloinen suomihiphop oli lapsenkengissään, artistin oli helppo luoda uraa tässä uutuuttaan kiiltelevässä kulttuurikentässä. Toisaalta tämä oli myös oiva alusta luoda omanlaista äänimaailmaa, jossa monet artistit kokivatkin tähdenlentomaisen nousun ja lähes yhtä nopean laskun. Vaikka tähän skeneen oli helppo päästä suorien yhteyksien avulla, suosi tämä areena artisteja, joilla oli jotain uniikkia sanottavaa. Tämä tila oli aidosti suomalaista kulttuuria herättelevää ja ammentavaa, jossa muualta maailmasta matkituilla äänimaailmoilla ei päässyt levy-yhtiösopimusta saati keskivertoa ensi-EP:tä pidemmälle.
Palaan nyt Ibeen, jonka oivaltavat, lähes humoristiset sanoitukset loivat uudenlaista samaistuttavuutta. Henkilökohtaiselta tuntuvat kuvaukset siitä, miltä tuntui olla nuori ja kasvaa ”Stadissa”, kolahtivat ja kolahtivat kovaa. Sittemmin suosiota keränneen Jami Faltinin iskelmäklassikoiden kertosäkeistä ammennettu ”träpskelmä” on toinen esimerkki suomirapin mahdollisuudesta ylläpitää ja ennen kaikkea luoda suomalaista, omaäänistä kulttuuria.
Maahanmuuttajataustaisten artistien, kuten Turistin tai Ege Zulun, ensimmäiset levyt olivat esimerkki räikeästä, itsevarmasta artistin karismasta, jonka riemukas, mutta aidoista aiheista juontuva äänimaailma haastoi ja mursi suomalaista homogeenista, jopa konservatiivista ajattelumaailmaa. Suomalainen rap-musiikki oli nyt todellakin aikansa tuotos.
Kun nyt vuonna 2026 katson suomirap-skeneä, koen luonnostani nostalgiaa, mutta myös kaihoa. Genren saaman suosion vuoksi siitä on tullut valtavirralle suunnattua, levy-yhtiöiden ohjailemaa itseään toistavaa pop-potaskaa, johon ikävä kyllä yllä mainitsemani artistit myös ajoittain antautuvat. Tarkoitukseni ei ole tällä väittämällä mollata kyseisiä artisteja, vaan pikemminkin nykyiseen suomirapin tilanteeseen johtanutta aikaa analysoimalla synnyttää aallokkoa, jossa suomalaisessa kulttuurissa kasvavan nuoren artistin kokemukset olisivat taas myrskyn silmässä.
Aallon harjalla voisi olla myös Suomen kielen uniikki hulvattomuus ja taito heiluttaa sanan säilää. Onhan lyyrinen luovuus erottamaton osa rap-musiikkia.
Kehittyvässä kulttuurissa artisteilla onkin asemansa vuoksi lähestulkoon velvollisuus inspiroida ja herättää kiinnostusta suomen kielestä ja sitä kautta koettavasta kulttuurista. Tämä ei kuitenkaan ole fennomaaninen väite, jonka tarkoitus olisi ottaa kantaa viime aikojen suomen kielen englantimaiseksi muuttumisesta käytyyn väittelyyn. Kielet kehittyvät jatkuvasti, ja kansainvälisen maailman kotirantoihimme iskevät inglismit on hyväksyttävä ja omaksuttava osaksi tulevaisuuden suomen kieltä. Saisi varmaan kirjakielemme isä Mikael Agricola kummastella jo 2000-luvun, finglish-ilmauksia edeltävää suomen sanastoa.
Joka tapauksessa maassamme, jossa hallituksemme leikkaa kulttuurilta ja täten identiteetiltämme, haluan muistuttaa paitsi listojen kärjessä istuvia artisteja heidän vaikutusvallastaan, myös valaa uskoa ja herätellä inspiraatiota uusille up and coming -artisteille. Teidän äänenne on tärkeä, ja uskalluksenne tuoda se esille vielä arvostettavampaa. Vaikka ilmaisen tässä tekstissä huoltani, on suomiräpin nykytilanne myös täynnä hyvää.
Louna0nlinen, Keijun sekä Sonian kaltaisten naisartistien suosio kaventaa sukupuolten välistä epätasa-arvoa miesvoittoisen rap-musiikin saralla. Good Boysien hervoton ulostuonti haastaa rap-musiikin ”raha, huumeet, naiset” -täyteistä tematiikkaa, kun taas alan konkari Melon avoin kerronta tämän mielenterveysongelmista on tärkeää ja kunnioitettavaa tavaraa. Nämä nimet ovat vain esimerkkejä, jotka taiteellaan viestivät musiikin voimasta auditiivisen ulottuvuuden ulkopuolella.
Intiimit kellarisalit ovat vaihtuneet stadionkeikkoihin, mutta suomiräppäri onkin nykyään suomiartisti, jonka asema tulevaisuuden kulttuurimme kehittäjänä on kiistämätön.
Olli Leppänen
opiskelija
Lukijan mielipiteet ovat Klangin lukijoiden kirjoittamia tekstejä, jotka menevät Klangin toimituksen suodattimen läpi. Voit jättää mielipidekirjoituksen Uutiset-osiossa sijaitsevan Kirjoita mielipide -napin kautta.